Päijänteen laivaväylien kartoitus 1800-luvulla
Vaasan lääniin perustettiin vuonna 1837 uusi kaupunki, Jyväskylä. Tutustumismatkallaan läänin kuvernööri Carl Cronstedt kuunteli uuden kaupungin 350 asukkaan toiveita ja huolenaiheita. Kaupungin porvarit kantoivat erityisen suurta huolta liikenneyhteyksistä. Kun maantiet olivat kehnoja, tavarat tuotiin kesäisin laivoilla etelästä Päijännettä pitkin. Purjehtiminen Päijänteellä oli kuitenkin vaarallista, kun ei ollut olemassa minkäänlaisia merikortteja eikä merkittyjä väyliä. Liikkuminen järvellä oli hankaloitunut entisestään, kun Kalkkisten koskea perattiin 1820- ja 1830-luvuilla. Sen seurauksena järven pinta laski, jolloin oli syntynyt melkoinen joukko uusia kareja ja matalikkoja.
Vuoden 1843 kertomuksessaan kuvernööri ehdotti keisarille laivaväylän viitoittamista koko järven pituudelta. Aloite eteni verkkaisesti, mutta vuoden 1850 alussa senaatti ryhtyi keisarin kehotuksesta toimeen ja määräsi luotsilaitoksen tutkimaan luotaamalla ja suuntimalla (peilaamalla) laivaväylän Päijänteen päästä päähän eli Asikkalan Anianpellosta Jyväskylään. Samalla koko väylästä piti laatia kartta ja siihen merkitä niin karit kuin purjehtijan avuksi pystytetyt merimerkit ja reimarit. Työn oli määrä alkaa keväällä 1850 heti jäiden lähdettyä.
Luotsilaitoksella oli tehtävään tarjolla luutnantti Konstantin Lönneström Suomen ensimmäisestä meriekipaasista. Hän oli kolmena kesänä ollut mukana merenmittauksissa Suomenlahdella. Kolmen läänin – Hämeen, Vaasan ja Mikkelin – kuvernöörit varasivat Lönneströmille miehistöä, veneitä ja välineistöä ja Lönneström pyysi esimiehiltään lupaa ostaa tarpeellisia mittausvälineitä Pietarista.
Kaikki näytti olevan valmiina Päijänteen kartoittamiselle, mutta luotsilaitoksella oli varattuna Lönneströmille muita tehtäviä. Jo helmikuussa hän oli ottanut hoitaakseen eteläisen luotsipiirin ja heinäkuussa hänet nimitettiin virallisesti Helsingin luotsipiirin päälliköksi. Samalla hänet ylennettiin kapteeniksi. Kesän mittaan Lönneström lähti kyllä merenmittaustöihin, mutta ei suinkaan Päijänteelle vaan Ahvenanmaalle.
Lopulta – oltiin jo vuoden 1851 kevättalvessa – luotsilaitos paljasti senaatille asioiden tilan. Lönneström oli nyt nimitetty johtamaan Pohjanlahden merenmittauksia eikä luotsilaitoksella ollut tarjota Päijänteelle yhtään vapaata upseeria. Tähän selitykseen senaatti tyytyi ja toivoi, että asiaan voitaisiin palata lähitulevaisuudessa.
Konstantin Lönneström teki pitkän uran merenmittauksessa. Hän johti Pohjanlahden merenmittaustöitä vuosina 1851–1857 ja siirtyi sitten Saimaalle ja Kallavedelle. Hän piirsi kaikkiaan 20 merikarttaa Saimaalta ja Kallavedeltä vuosina 1864–1866.
Päijänteen strateginen merkitys
Laivaliikenne Päijänteellä oli 1850-luvun alussa vielä varsin vähäistä. Järvellä oli tosin jo yli 50 vuoden ajan liikkunut pari purjelotjaa, jotka kuljettivat sahattua puutavaraa Rutalahdesta ja Jämsänjoelta Anianpellon Lautasaareen. Jyväskylään asettuneet kauppiaat olivat rakennuttaneet muutaman pienehkön purjealuksen, joilla kuljetettiin tavaraa etelästä uuden kaupungin puoteihin.
Hanke Päijänteen laivaväylien viitoittamisesta oli ensimmäinen Suomen sisävesiä koskeva merenmittaustyö. Kun se kariutui, Päijänne sai odottaa mittaajia 30 kesää. Kaikki muut sisävedet ohittivat sen tärkeysjärjestyksessä.
Tosin Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööri ajoi seuraavina vuosikymmeninä ponnella Päijänteen kartoittamista. Kun vuonna 1863 puhjenneen Puolan kapinan aikana Suomen järville – myös Päijänteelle – perustettiin laivasto-osasto, Venäjän meriministeriö painotti näiden järvien strategista merkitystä. Kenraalikuvernööri esitti vuonna 1865 senaatille Päijänteen merenmittauksia, jotka pitäisi hoitaa Suomen kruunun varoin ja laivaston väellä. Senaatti vetosi rahapulaan, sillä parhaillaan oli käynnissä mittaukset niin Saimaalla, Kallavedellä kuin Pohjanlahdella.
Senaatti kysyikin, eikö mittauksia voitaisi aluksi keskittää niihin kohti järveä, joilla olisi suurin strateginen merkitys. Kenraalikuvernöörin mukaan se ei käynyt, sillä juuri mittauksilla pystyttäisiin selvittämään kunkin järvenosan tärkeys. Näin asiaa palloteltiin kenraalikuvernöörin ja senaatin välillä kolmisen vuotta. Rahapulaan ja huonoihin aikoihin vedoten senaatti tyrmäsi hankkeen joka vuosi.
Höyrylaiva Heinola Kalkkisten kanavassa.
Kalkkisten kanava antoi lopullisen sysäyksen
Kesä 1878 oli Päijänteen matkustajalaivoille onneton. Uusi Heinola-alus, joka Kalkkisten kanavan valmistumista odottaessaan hoiti Lahden ja Jyväskylän välistä liikennettä, ajoi heinäkuussa karille Sysmän edustalla. Päijänteen nopeimmaksi laivaksi mainostettu Jämsä karahti puolestaan karille Heikkurilan (ts. Hunkarin) saarien luona reitillä, jota kautta kuljettiin ensimmäistä kesää Kuhmoisiin.
Sanomalehdissä vaadittiin laivaliikenteen turvallisuuden takaamista ja väylien merkitsemistä. Jyväskyläläisen Päijänne-lehden mukaan järvellä liikkui kesäisin jo 26 höyrylaivaa:
”Tällaisella järwellä laiwaliikenteellä on olewa tärkeä tehtäwänsä, joka hywinkin on palkitsewa waiwat niille, jotka sitä harjoittawat. Näihin saakka on Päijänteen laiwaliike melkein yksinomaisesti tarkoittanut sen eteläistä ja pohjoista päätä. Ja se wäli sille wieläkin antaa koko joukon suuremmat tulot ja enemmän tehtäwää kuin läntiset ja itäiset rannikot, koska pohjoisessa päässä on Jywäskylän kaupunki wälittämässä laweiden alojen tarpeiden tyydyttämistä. Hiukkasen ehkä saapi laiwaliike tällä wälillä kohdakkoon awattawan Kalkkisten kanawankin kautta waurastumisen lisää. Mutta wastedes on se hankkiwa ja hakewa itselleen wahwiketta, tuloja ja tehtäwää, Päijänteen itäisellä ja läntisellä rannikolla, enemmän ja huolellisemmin kuin mitä näihin saakka on tapahtunut. Mitä enemmän karjanhoito uudempaan tapaan pidettyine maitotalouteneen, maanwiljelys ynnä muut elinkeinot näillä seuduin kohoawat ja edistywät, sitä enemmän tietysti laiwaliike saapi niiltä wietäwää ja tuotawaa.”
Lehden mukaan laivaliikenteen laajenemista ennestään tuntemattomille vesille haittasi se, ettei Päijännettä ole mitattu eikä laivaväyliä merkitty. Merikartat puuttuvat järveltä kokonaan. Myös muutamassa muussa sanomalehdessä alettiin vaatia Päijänteen laivaväylien merkitsemistä. Syyskuussa asiaan tarttui Jyväskylän kaupunki. Sen valtuusmiehet päättivät lähestyä luotsiylihallitusta kirjelmällä, jossa vaadittiin Päijänteen kulkuväylien pikaista merkitsemistä. Luotsilaitoksen päällikkö Justus Eriksson kävi vielä syksyllä Jyväskylässä keskustelemassa Päijänteen väylien viitoittamisesta.
Matkustajalaiva Jämsä lähdössä Vesijärven satamasta.
Samanaikaisesti Päijänteen laivaväylät nousivat esiin toisessa aloitteessa. Tie- ja vesilaitos ilmoitti syyskuussa senaatille, että Kalkkisten kanava on valmis ja voidaan ottaa yleiseen käyttöön. Samalla se huomautti, että nyt olisi aika aloittaa Päijänteen ja muiden kanavaan rajoittuvien vesiväylien merkitseminen. Senaatti pani asian vireille ja sai seuraavana keväänä keisarilta luvan töiden käynnistämiseen.
Jotta väylät voitaisiin merkitä, piti järvi keisarin mielestä ensin mitata. Niinpä päätettiin luotsilaitoksen ehdotuksen mukaisesti perustaa erityinen Päijänteen merenmittausretkikunta. Sen oli kuuden vuoden sisällä mitattava ensisijaisesti Päijänteellä Anianpellosta Jyväskylään johtavat väylät sekä lisäksi Vesijärvellä ja Ruotsalaisella jo vilkkaassa käytössä olevat väylät. Kun työ edistyisi Anianpellosta pohjoiseen, käytettäisiin hyväksi paikallista asiantuntemusta ja ohjelmaan otettaisiin sopivin paikoin muita tarpeellisia väyliä.
Merenmittausretkikunta aloittaa työnsä
Luotsilaitos määräsi retkikunnan johtoon 30-vuotiaan luutnantti Fredrik Wilhelm Selinin, joka oli kolme edellisen kesän aikana mitannut Saimaalta Mikkeliin johtavan väylän. Merenmittaus kuului Venäjällä laivaston upseerien tehtäviin. Selinin varsinainen sijoituspaikka oli Suomenlinnan merikomppania, mistä hän oli kenraalikuvernöörin luvalla lainassa luotsilaitoksella.
Luutnantti Fredrik Wilhelm Selin.
Selinin lisäksi retkikuntaan kuului avustava maanmittari Almantzor Meller, kolme merikapteenia, 16 työmiestä ja kolme nuorukaista. Tässä kokoonpanossa retkikunta toimi kesästä toiseen.
Merellä toimivilla merenmittausryhmillä oli käytössä höyrylaiva ja useita höyrykäyttöisiä sluuppeja, Saimaan retkikunnallakin oli ollut tukialuksena höyrylaiva Salama. Päijänteen mittaajille ei annettu käyttöön kuin neljä suurehkoa soutuvenettä, joiden Selin totesi olevan Pellingin mallia. Ne oli siis tuotu Päijänteelle mereltä rautateitse Vesijärven aseman kautta.
Kun retkikunnalla ei ollut tukialusta, ei sillä ollut pysyvää majoituspaikkaakaan. Käyttöön annettiin neljä telttaa, joista yksi oli tarkoitettu upseerille, toinen merikapteeneille ja kaksi suurempaa miehistölle. Töiden alkaessa leiri pystytettiin johonkin saareen ja kesän kuluessa sitä siirrettiin saaresta toiseen työn etenemisen mukaan.
Mittausvälineistöön kuului teodoliitti, sekstantti, kronometri, ilmapuntari, erilaisia kompasseja, kulma- ja asteviivaimia sekä luonnollisesti runsaasti luotinarua.
Työt aloitettiin Päijänteen eteläpäästä Asikkalanselältä kesäkuun 1. päivänä 1879. Selin mittasi maanmittari Mellerin kanssa alkajaisiksi kiintopisteen, josta tuli luotausneliön yksi nurkka. Neliön sivut olivat 300 sylen (534 metriä) pituiset. Sen jokaiseen nurkkaan pystytettiin reimari. Tämän jälkeen neliön rajoittamaa vesialuetta ryhdyttiin luotaamaan yhdensuuntaisin linjoin, joiden väli oli 30 syltä eli 53 metriä.
Luotaukseen käytettiin kolmea venettä. Kunkin veneen päällikkönä oli merikapteeni. Kaksi miestä oli airoissa soutamassa, yksi hoiteli reimareita ja neljäs luotasi. Peräsimessä istui poikanen, jonka piti tarkkaan huolehtia linjalla pysymisestä.
Kokemuksen antamalla varmuudella soudettiin venettä muutama aironveto, jonka jälkeen luoti laskettiin pohjaan. Kapteeni merkitsi saadun lukeman muistiin. Jos pohjan havaittiin kohoavan, heitettiin luotauskohtaan reimari. Sen jälkeen töitä jatkettiin linjan loppuun asti, jonka jälkeen palattiin reimarin luo takaisin ja paikka tutkittiin tarkasti. Kun koko merkitty neliö oli luodattu, sen viereen merkittiin toinen neliö, josta luotaus jatkui.
Samaan aikaan kun luotausveneet tekivät töitään, luutnantti Selin kartoitti maanmittarin kanssa rannikkoviivaa lahtineen ja niemineen ja piirsi kartalle kaikki saaret. Kolmantena työvaiheena oli varsinainen väylien merkitseminen reimareilla sekä laivojen suunnanmääritykseen tarvittavien kivikummeleiden pystyttäminen rannoille.
Lisää väyliä – aikataulu venyy
Kun merikortti oli valmis, luotsipäällikkö lähetti sen senaatin tutkittavaksi ja kertoi samalla:
”Asikkalan, Hinttalan ja Virmailan selät mitattiin sekä kortille kuvattiin Äinään, Auvaimen ja Padasjoen selkien rantamuodot. Mittauksessa tutkittiin noin 74 neliövirstaa, luotauksia tehtiin noin 44 000. Tutkittua laivaväylää on Vesijärven kanavalta Kalkkisten kanavalle 13 virstan pituudelta ja edellämainitulta kanavalta Punapään saareen 24 ja puoli virstaa eli yhteensä 37 ja puoli virstaa. Molempien näiden väylien merkitsemiseen tehtiin kuusi kivikummelia, pystytettiin laudoista kolme vähäisempää merimerkkiä ja asetettiin 20 reimaria.”
Osa Selinin piirtämästä ensimmäisestä Päijänteen merikortista Asikkalanselän kohdalta.
Kun tehtävänanto edellytti pääväylän merkitsemistä, ei järveä luodattu juuri sen ulkopuolella. Asikkalan selällä esimerkiksi kaikki vedet Heinäsaaren, Rismalahden ja Kaitasaarten muodostaman linjan itäpuolelta jäivät mittausten ulkopuolelle, samoin kaikki vedet Vähä-Äiniön niemen ja Kelventeen länsipuolelta.
Seuraavana keväänä luotaukset aloitettiin toukokuun 20. päivänä siitä mihin edellisvuonna oli päästy eli Punapään saaren luota. Työ sujui rutiinilla kohti pohjoista. Nytkin edettiin päälaivalinjaa pitkin, joten mm. Sysmän kirkolle vievät vedet jäivät tutkimatta.
Sen sijaan järven länsilaidalla Selinin mittausretkikuntaa odotti uusi haaste. Padasjokelaiset lähettivät luotsilaitokselle kirjeen, jossa pyydettiin laivaväylän merkitsemistä Kellosalmeen ja siitä pitäjän laivalaiturille ja edelleen etelään pääväylälle. Kirjeen ensimmäisenä allekirjoittajana oli kihlakunnantuomari Gustaf Svinhufvud.
Pyyntö otettiin vakavasti ja niin Selin siirtyi seuraavana kesänä työryhmineen tutkimaan Kellosalmen väylää. Padasjoen laivalaituri sijaitsi silloin Mainiemessä. Ensimmäinen, vuonna 1857 rakennettu Saksalan laituri oli jo lahonnut käytön puutteesta. Kellosalmen kautta saatiin merkitty väylä Padasjoen ja Kuhmoisten välille – laivathan olivat ajaneet tätä kautta jo ainakin kesästä 1878 asti.
Tämä merkitsi mittaustöiden aikataulun venymistä alkuperäisestä kuudesta vuodesta. Kesällä 1882 mitattiin Päijännettä Kätkötsalosta Taivassaloon päälaivaväylää mukailleen. Lännessä merkittiin väylä Jämsänjoen suuhun, mutta idässä väylät Liikolanlahteen, Vintturiin ja Vuoksensalmesta Luhankaan ja Tammilahteen jäivät merkitsemättä ja osittain nämä seudut jäivät myös piirtämättä.
Vuoden 1883 työt aloitettiin toukokuun 28. päivänä. Ensimmäisiä tehtäviä joka kevät oli siihen asti pystytettyjen kummelien tarkistaminen ja uudelleen maalaus sekä jäiden ja tukkilauttojen liikuttamien reimareiden siirtäminen takaisin oikeille paikoilleen. Tukkilautat tuottivat mittausretkikunnalle jatkuvaa harmia, sillä ne veivät reimareita mukanaan tai upottivat ne.
Tuona kesänä mittaajat olivat juuri pystyttäneet reimarin Kärkisten salmeen luodon merkiksi, kun uittoyhdistyksen hinaaja veti tukkilautan merkin päälle. Luutnantti Selin soudatti suutuspäissään itsensä laivalle, jossa sattui olemaan myös uittoyhdistyksen johtaja William Ruth. Kun Selin kyseli kapteenia, hän saikin vastaansa Ruthin, joka oli arvoltaan maavoimien kapteeni. Tietäähän sen, ettei luutnantin sättimisaikeista tullut mitään ylempiarvoisen ollessa vastapuolena.
Retkikunnan johtaja vaihtuu
Luotsilaitoksen päälliköksi tuli vuonna 1882 Sten Tudeer, joka ryhtyi innokkaasti kohentamaan merenmittauksen tasoa. Pohjanlahden mittaukset olivat kestäneet jo yli 30 vuotta eikä loppua ollut näköpiirissä. Sikäläiset laivanvarustajat arvostelivat lisäksi mittauksen luotettavuutta, olihan esim. Oulun väylällä laiva ajanut karille merkityllä väylällä.
Syyt pantiin mittausretkikunnan päällikön hydrografiupseeri Sergei Maksimoffin kontolle. Väitettiin, että kun luotauksia tehtiin talvella jäältä, Maksimoff ei valvonut työtä vaan istui lämpimien vällyjen alla reessä. Näin luotausreikää tuuralla hakanneet miehet koversivat jäähän vain pienen kolon, pudottivat luotinarun siihen ja huusivat syvyyden pysyneen samana kuin aikaisemminkin.
Karilleajoja sattui muillakin jo mitatuilla väylillä, vaikka syy ei varmaankaan ollut tunnollisesti töitään tehneen Maksimoffin vaan itse vanhentuneen mittausmenetelmän, missä luotausverkko oli liian harva. Tudeer lähetti joka tapauksessa luutnantti Selinin syksyllä 1883 Päijänteeltä Pohjanlahdelle tekemään tarkistusmittauksia niillä paikoin, missä laivat olivat saaneet pohjakosketuksia. Samalla hän anoi keisarilta lupaa uuden merenmittaukseen erikoistuneen aluksen hankkimiseksi. Kun lupa tuli, laiva rakennettiin Ruotsissa ja sen päälliköksi määrättiin seuraavana keväänä luutnantti Selin.
Venäjän meriministeriö, jonka alaisena Maksimoff toimi, esitti tähän vastalauseensa. Se ei pitänyt uskollisesti palvelleen Maksimoffin syrjäyttämistä hyväksyttävänä. Tudeer ja senaatti pitivät päänsä ja Maksimoff komennettiin keväällä 1884 Päijänteelle jatkamaan Selinin töitä.
Everstiluutnantti Sergei Maksimoff.
Tuolloin Maksimoff oli jo everstiluutnantti ja lähellä eläkeikää. Hän oli aloittanut merenmittaustyöt Pohjanlahdella vuonna 1858 nuorena luutnanttina Lönneströmin siirryttyä Saimaalle, joten hän oli mitannut Pohjanlahden väyliä jo 26 vuotta. Merellä tapahtuvat mittaukset oli tähän asti hoidettu Venäjän meriministeriön määräyksestä ja venäläisten upseerien johtamana. Maksimoffkin kuului Pietarin perämieskuntaan.
Kesällä 1884 Maksimoff mittasi työryhmineen Päijänteellä Kärkisten ja Jyväskylän kaupungin välin neljässä kuukaudessa. Sisävesille siirrosta turhautunut everstiluutnantti noudatteli tarkoin alkuperäistä tehtävänmääritystä. Hän mittasi miehineen vain pääväylää etelästä Jyväskylään. Kaikki sivulahdet jätettiin käymättä ja väylästä sivulla olevat maastot piirtämättä karttaan. Edes Haapakoskelle menevää ja vilkkaasti käytettyä väylää hän ei mitannut. Ainoan poikkeuksen teki Rutalahti, mutta sitähän oli purjehdittu vakituiseen jo 1700-luvun lopulta asti.
Seuraavana keväänä Maksimoff siirsi kalustonsa ja miehistönsä Vesijärvelle höyrylaiva Jämsällä. Ensimmäinen telttaleiri perustettiin Varjansaareen ja perusneliö luotauksia varten nojasi yhdestä kulmasta Kaarttin karikkoon. Kesä 1885 oli harvinaisen kylmä, sateinen ja tuulinen. Toukokuun 30. päivänä alkaneeseen ja syyskuun 29. päättyneeseen työkauteen mahtui ainoastaan 27 kokonaista ja 18 puolta työpäivää. Vapaapäivänä pidettiin sunnuntaita ja keisarillisen perheen nimipäiviä, mutta muina päivinä työskenneltiin aamu kuudesta ilta kahdeksaan, jos sää vain salli. Keskimäärin työtunteja kertyi yli kaksitoista täyttä työpäivää kohti.
Mittausretkikunta oli työskennellyt nyt seitsemän kesää. Alkuperäinen aikataulu oli ylitetty vuodella ja vielä oli Ruotsalainen mittaamatta ja viitoittamatta. Luotsihallitus anoi senaatilta jatkoaikaa, joka myönnettiin. Mutta edessä oli toinenkin pulma. Everstiluutnantti Maksimoff oli saavuttanut eläkeiän ja saanut eron Venäjän laivastosta everstin arvolla. Pyynnöstä hän lupautui hoitamaan vielä kesällä 1886 Ruotsalaisen mittaukset. Työ tehtiin, mutta kartan piirtäminen ei ottanut eläkeläiseltä oikein sujuakseen. Päijänteen mittausten katsottiinkin päättyneen vasta vuonna 1888.
Mittausten tarkkuudesta
Ensimmäisiä merikortteja Päijänteestä alettiin myydä, ennen kuin mittaustyöt oli saatu loppuun. Suurin osa painoksesta tehtiin suomen ja ruotsin kielisillä teksteillä, pieni osa suomen ja venäjän kielisillä.
Selinin ja Maksimoffin piirtämät merikortit Päijänteestä olivat käytössä aina 1920-luvulle, jolloin painosta valmistuivat uudet vuosisadan alkupuolen mittauksiin perustuvat merikortit. Ensimmäisen mittausretkikunnan työ oli kaikin puolin huolellista, vaikka koko järveä ei annetulla aikataululla pystyttykään mittamaan. Syvyysarvot vastaavat uudempien karttojen arvoja, rannikon muodot ovat mitattujen väylien tuntumassa oikein, kauempana väylältä esiintyy epätarkkuuksia. Päälaivaväylät kulkevat edelleen samoissa kohti, mihin ne 1880-luvulla merkittiin, reimarit ovat pääasiassa samoilla paikoilla ja kummelit samannäköisiä kuin 130 vuotta sitten. Tosin niitä on nykyisin huomattavasti vähemmän kuin 1800-luvulla.
Syvyyden arvona merikorteissa oli syli, monesti käytettiin tarkennuksena sen osia. Kaikki 12 jalkaa matalammat paikat merkittiin kareiksi, salmissa karin raja-arvona oli kahdeksan ja puoli jalkaa. Matalissa vesissä karttojen mittayksikkönä on jalka. Paikanmäärityksessä käytettävä pituusasteikko on Selinin piirtämissä kartoissa näytetty sekä Greenwichin että Pulkovan meridiaanin mukaan, Maksimoff käytti vain Pulkovan meridiaania. Myöhemmissä itsenäisyyden ajan kartoissa pituus laskettiin Helsingistä.
Kolmiomittauksen puutteellisuuden takia 1800-luvun karttojen koordinaatisto on virheellinen. Tämä huomattiin kohta merikorttien ilmestyttyä kauppoihin. Suomen maantieteellisessä seurassa suomalaisten karttojen tarkkuudesta luennoinut maisteri Petrelius totesi että yleensä karttojen pituus- ja leveysasteissa oli varsin huomattavia virheellisyyksiä, niin myös Päijänteen merikorteissa. Tämä johtui siitä, että lähtökohdaksi oli otettu väärä astronominen määritys. Itse kartat sinänsä olivat luotettavia ja virhe korjautuisi, kun koordinaatisto oikaistaisiin. Vääksyn kanavan kohdalla virhe näyttää olevan 3,2 kilometriä itään ja saman verran pohjoiseen.
Lauri Muranen
Esitelmä Asikkalan Rotaryklubissa 2.4.2009
* * *
* * *
LÄHTEITÄ
Arkistoaineistoa:
Päijänteen merikorttien pohjakartat 1879–1885, piirtänyt F. W. Selin ja S. Maksimoff. Kansallisarkisto.
Luotsilaitoksen saapuneet kirjeet vuosilta 1849–1850 ja 1878–1889. Kansallisarkisto.
Senaatin saapuneet kirjeet 1849–1850 ja 1878–1889. Kansallisarkisto
Senaatin pöytäkirjat 1850–1890. Kansallisarkisto.
Sanomalehtiä:
Finlands Allmänna Tidning
Helsingfors Dagblad
Keski-Suomi
Päijänne
Suomalainen Wirallinen Lehti
Uusi Suometar
Vasabladet
Wiborgsbladet
Kirjallisuutta ja karttoja:
Seppo Laurell: Merenmittaus ja väylätyöt. Navis Fennica 3 – Suomen merenkulun historia 1–4, s. 140–151. Porvoo 1994.
Seppo Laurell: Suomen luotsilaitoksen merenmittaukset Pohjanlahdella. Nautica Fennica 1996, s. 70–85. Helsinki 1996.
Merenmittaukset Suomessa. Merenkulkuhallitus 1947.
E. Pikoff: Landsmän i ryska marinen 1808–1918, s. 111 ja 138–140. Helsinki 1938.
Sukukirja 2. osa. Suomen aatelittomia sukuja, s. 1179. Toimittanut Axel Bergholm. Helsinki 1901.
Ruoniemi – Kalkkisten kanava. Merikortti 1925, oleellisia muutoksia 1946 ja 1964. Merenkulkuhallitus 1964.
Vesijärvi. Merikortti 1926, oleellisia muutoksia 1946 ja 1964. Merenkulkuhallitus 1964.
Vesijärvi – Päijänne. Merikarttasarja J. Merenkulkulaitos 2004.